Jotain tuttua Naschmarktilla

Wienin Naschmarkt-tori on tunnettu ruokakojuistaan ja ravintolapaljoudestaan. Lauantaisin sinne levittävät romu- ja aarrekasansa myös kirpputorimyyjät. Olin päättänyt, että naarmuisia emalimukeja ja kauneuden rajoja uhmaavia posliinilautasia oli pakko päästä hypistelemään. Meillähän on – kunhan uusi koti löytyy – edessä muutto ilman huonekaluja ja kodin pientavaroita, ja mikä sen järkevämpää kuin etsiä leipälautasia ja pöytälamppuja Ikean sijaan käytetyn tavaran seasta.

Aikomus oli siis hyvä. Noniin. Sää koetteli toppatakin kotiin jättänyttä, ja ihmispaljoudessa lastenvaunujen työnteleminen kysyi kärsivällisyyttä. Tavaraa oli paljon: kasapäin muovikippoja, koriste-esineitä, joiden olemassaololle on mahdoton keksiä minkäänlaista järkevää syytä, vanhoja kaukosäätimiä, käsittämättömän rumia kukkavaaseja. Vaatteita, kenkiä, laukkuja. Myyntipöytien takana ulkoilmakirpputorin viiman ahavoittamia kasvoja, jopa selvästi juopuneita, ja joitakin itsevarmoina arvokkaiden retroastiastojensa vierellä pönöttäjiä (viisi lautasta: ”yhdeksänkymmentä euroa”).

Olin kuvitellut poimivani käden käänteessä mukaan vähintään joitakin arkeen sopivia kuppeja, kippoja ja lautasia. Joskus vuosikymmeniä sitten perinteisellä itävaltalaisella maulla valittujen esineiden joukosta yksinkertaista oli kuitenkin turha etsiä. Kunnes näin ne: neljä 60-luvun Iittalan juomalasia, samanlaisia kuin mökillä se yksi vihreä. Ja pöyriteltyäni laseja käsissäni, käveltyäni jo kerran niiden luota poiskin, palattuani, neuvoteltuani hinnasta ja tehtyäni omituiseen nilkkapituiseen turkkiin ja karvalakkiin pukeutuneen myyjärouvan tyytyväiseksi lopputulos oli tämä: ei yhtään järkevää arkiastiaa, neljä suomalaista lasia, joita en raaski edes käyttää.

Olisinko ostanut lasit, jos olisin nähnyt ne Hietsun kirppiksellä? Ehkä en. Mutta Nashmarktilla ne olivat kuin vieraaseen seuraan eksyneitä maanmiehiä, ne oli pakko pelastaa. Ehkä ajattelin jo pelkän sattuman olevan riittävä syy. Kuinka hassua on, että  keskeltä Wieniä löytyy jotain niin tuttua, puhumattakaan siitä, että vielä satuin huomaamaan lasit tuhansien ja tuhansien muiden esineiden joukosta. Saattaisipa joku väittää hankinnan kielivän halustani haalia ympärilleni kotimaan tavaraa. Oli miten oli: vaikkei tavara (mukamas) tee onnelliseksi, näitä maallisia turhakkeita olen kyllä silitellyt jo monta kertaa varsin hyvilläni.

Ps. Ja koska se vielä lasejakin rakkaampi oppi tässä taannoin seisomaan ja kurottelemaan joka paikkaan, joudun tosissani miettimään, missä nämä neljä silmäterää pysyisivät ehjinä! 

Kävelyitä mahdollisille kotikaduille

Ulkomaille muuttaminen pakottaa rakentamaan arjen uudelleen. On kummallinen ajatus, että yhtäkkiä voisi valita uudelleen kaikki arjen palaset: Mitä harrastaisin? Missä olisin töissä? Ketkä olisivat ystäviäni? Mikä olisi se kahvipaketti, jonka aina ostan, vaikka muut kahvit ovat oikeasti ihan yhtä hyviä?

Yksi isoimmista kysymyksistä liittyy tietenkin asumisjärjestelyihin. Kun kahden miljoonan asukkaan kaupungissa suurin osa ihmisistä asuu vuokralla, netin asunnonvälityspalstoilla on tuhansia koteja. Tervetuloa valintojen maailmaan! Minkä näistä valitsisin meidän uudeksi kodiksi?

Viime viikkoina olemme tehneet pitkiä kävelyretkiä ihan tavallisia asuintaloja ja ihan tavallisia katuja katsellen. Meneillään on pohdinta siitä, missä haluaisimme asua, kun muutto tulevana keväänä on edessä. Wienissä liikkuessamme meillä ei toistaiseksi ole apunamme eri alueisiin kohdistuvia ennakkokäsityksiä. Sellaiset stereotypiat kuin ”Punavuori on turhan trendikäs” ja ”Jakomäessä on liian levotonta” auttavat vaihtoehtojen viidakossa kahlaavaa – olivatpa ne paikkansapitäviä tai eivät. Vieraalla maalla kartta on meille kuitenkin tällaisista asenteista tyhjä.

Hyvänä päivänä alusta aloittaminen ja kartan katsominen avoimin mielin tuntuu suorastaan kutkuttavalta. Uudet ja ihmeelliset kaupunginosat näyttäytyvät mahdollisuutena elää toisin kuin ennen. Jos en harrastaisikaan sellonsoittoa vaan vaikkapa esteratsastusta? Ja asuisinkin keskellä miljoonakaupunkia? Ehkä alkaisinkin laittaa illalliseksi säännöllisin väliajoin knöödeleitä? Voisin olla joku ihan muu kuin ennen!

Joinakin päivinä, kuten arvata saattaa, kaikki uusi ja vieras tuntuu varsin rasittavalta. Joululomalla Suomessa käydessämme huomasin, miten suuri merkitys on tuttuuden tunteella. Oli ihanaa, kun keskustan valomainokset olivat tuttuja, kun näkkileipähyllyn tuotteet olivat tuttuja, kun kadut ja rakennukset olivat tuttuja, ja tietenkin – kun ihmiset olivat tuttuja. Sen lisäksi, että tuttuus tekee olon kotoisaksi ja tervetulleeksi, se helpottaa niin jokapäiväisten kuin isompien valintojen tekemistä.

Vielä en koe Wienin seudulla lämpöisiä tuttuuselämyksiä. Onneksi vieraalla on kuitenkin taipumus muuttua tutuksi, kun sen ohi kävelee riittävän usein. Nyt meidän vain pitäisi osata päättää, minkä kaupunginosan kanssa teemme sinunkaupat. 

Samaan aikaan toisaalla

Löysin Hesarin nettisivujen kautta web-kameran, joka näyttää reaaliaikaista kuvaa Sanomatalon katolta Lasipalatsille päin. Oi, ihana Helsinki! Kotoisien kulmien arkisen liikenteen seuraaminen tuntui kertakaikkisen lohdulliselta ja sai vakuuttuneeksi siitä, ettei parempaa paikkaa olekaan kuin Paasikivenaukio. Ja kauniskin se on nyt, kun lunta näyttää olevan enemmän kuin tarpeeksi. Kuukausi Klosterneuburgin maaseudulla on mitä ilmeisimmin riittävästi karkoittamaan ulkomailla asumisen uutuudenviehätyksen ja näyttämään kotimaan suloisena lintukotona.

Arkadiankadun ja Mannerheimintien risteys Kampin keskukselle päin rahnustavine arjen sankareineen ja pimeyteen hohtavine Alkon ikkunoineen on ollut tietokoneen koko näytön suuruisena olohuoneessamme eilisestä lähtien.  Maisema on tutuista tutuin - olen kävellyt Paasikivenaukion poikki satoja kertoja matkalla kotiin. On huojentavaa seurata täältä tuhansien kilometrien päästä, kuinka arkipäiväinen liikehdintä tutulla paikalla jatkuu päivästä toiseen. Siellä ne kaikki nytkin ovat! Juuri nyt sataa lunta, juuri nyt poliisiauto tekee rutiinikierrostaan Alkon kulmalla, juuri nyt nuo ihmiset kääntyvät tuosta Lasipalatsin kulmalta Kamppiin, ja koko ajan Bio Rexin valomainos välkkyy.

Helsingin katukuvan herkeämätön reaaliaikainen seuraaminen on kaiketi vähän säälittävää ja samalla varsin konkreettinen ulkomaillesopeutumisprosessin ilmenemismuoto. Se on epätoivoinen pyrkimys pysyä kotimaan kartalla ja elää samanaikaisesti siellä ja täällä. Jos aion kotiutua nahkahousujen maahan, olisi syytä sammuttaa tietokone ja katsella täkäläistä katukuvaa ihan livenä. Mutta ei ihan vielä.

Jonkinlaista ulkomaan ja kotimaan välillä rimpuilemista edustavat varmasti myös Klosterneuburgin suomalaiset joulumarkkinat, jotka Wienin Suomi-koulu järjesti kaksi viikkoa sitten. Oma nettikameran tuijotteluni asettuu mittakaavaan, kun näkee jopa parinsadan Itävallan-suomalaisen taistelevan myyjäisissä ruisleivästä ja salmiakista. Ja heistä moni on sentään elänyt täällä jo vuosikausia! Samaa synnyinmaan kaipuuta todistavat keskusteluni suomalaisen perhekerhon äitien kanssa. Kuulostaa siltä, että moni itävaltalaisen miehen nainut haahuilee joulun alla marketin hyllyväleissä paistonkestävää luumuhilloa etsiskellen. Kotoisia joulutorttuja kun pitäisi saada leivottua.

Kaukaa katsottuna jopa Alkon kulma on kaunis, ja Jälkiuunileipä on kullanarvoista, jos sitä saa kerran vuodessa. Viikon kuluttua lennämme jouluksi kotimaan kamaralle, ja ajattelin kyllä käydä katsomassa sitä Alkon kulmaa lähempää - olen nimittäin varma, että se herättää hellyyden tunteita ihan paikan päälläkin ja ilman nettikameran vaaleanpunaista linssiä.

Ps. Pystyin vain vaivoin välttämään kiusauksen soittaa jollekulle keskustassa päivittäin liikkuvalle ystävälleni ja pyytää tätä seisomaan ja vilkuttamaan Paasikivenaukiolle. Ehkä seuraan kameran kuvaa vielä pari päivää - jos joku vaikka menisi ja vilkuttaisi!

Puolivuotias ei pidä Cafe Sperlistä

Yritys mennä mihin tahansa "kätevästi" puolivuotiaan lapsen kanssa osoittautuu useimmiten turhaksi. Se ei nimittäin ole kätevää. Päätin jo odotusaikana, että perheemme ei rakenna olohuoneeseen leikkikehäpoteroa, jonka rajojen ulkopuolelle jäisivät taidenäyttelyt, kahvilat ja kaupungin hulina. Ajattelin, että otamme lapsen mukaan aina, kun se vain ei ole lapsen hyvinvoinnin kannalta huono ajatus.

Pojan ollessa pienempi "lapsi mukaan ravintolaan" -sunnitelma tuntuikin toimivan. Tuttavapariskunnan kesähäissä saimme kaikessa rauhassa kasailla lautasillemme marinoituja katkarapuja noutopöydästä, kun poika katseli juhlahumua rauhallisena kuin prinsessa Estelle ristiäisissä. Vielä Itävaltaan muuttomme kynnykselläkin näin itseni vaeltelemassa Wienin taidemuseoiden suurissa kaikuisissa saleissa poika kantorepussa. No niinpä varmaan.

Viikonloppunna tutustuimme kotimme vieressä olevaan Guggin-taidemuseoon, jossa on esillä paikallista nykytaidetta. Siis yritimme tutustua. Ne kaikuisat salit osoittautuivat toden totta kaikuisiksi, ja museo-oppaan vaivaantunut katse kannoillani työntelin innosta kirkuvan pojan museosta pihalle noin kymmenen minuutin taide-elämyksen jälkeen.

Isänpäivää olimme päättäneet juhlistaa jossakin oikein perinteisessä wieniläisessä kahvilassa.   Ikuisuuden vanhassa Cafe Sperlissä (vuodelta 1880!) hidas palvelu, 80-luvulta tuttu maku luonassalaatin kastikkeessa ja ympäriinsä käpsyttelevä, arviolta 90-vuotias omistajavanhus todistavat kahvilan "perinteikkyyttä". Rohkeasti Emmaljungat hankalista ja kapeista ovista sisälle siis! Ja kas, kahvilan nurkassahan oli jopa lelukori lapsiasiakkaita varten. Poika käyttäytyi kuitenkin juuri niin kuin kuusi kuukautta vanhalta sopii odottaa. Leluista viis! Totta kai hän oli enemmän kiinnostunut painavista aterimista ja isän makkara-piparjuuri-annoksesta (toden totta...mikä kahvilamenu!) ja kyllästyi kertakaikkisesti plyysisohvalla istuskeluun.

On itsestään selvää, ettei pieni lapsi ole hiirenhiljaa, eikä varsinkaan silloin, kun vanhemmat sitä toivoisivat. Sen ymmärtävät kai myös kahvilan muut asiakkaat ja taidemuseovierailijat (ainakin tiettyyn pisteeseen asti). Onkin todennäköistä, että pojan äänekkyydestä ei suinkaan kärsinyt eniten se viereisessä kahvilan pöydässä istunut rouva vaan minä itse. Huolehtimalla koko ajan siitä, häiriintyvätkö muut ihmiset, onnistun kehittämään aivan tarpeettoman stressin kahvila- ja taide-elämyksen varjostajaksi. Ehkä en siis luovuta vielä. Uudet koettelemukset julkisten paikkojen ja puolivuotiaan törmäyskurssilla odottavat taas viimeistään ensi viikonloppuna.

ps. Olimme sitäpaitsi tänään Klosterneuburgin aasialaisessa ravintolassa lounaalla, ja poika viihtyi mainiosti, kun sai jyrsiä lasinalustaa.

Varokaa, itävaltalaismummo tulee!

Arkinen aamupäivä Klosterneuburgissa on sadunomaisen kaunis. Jokilaaksossa aamut ovat hyvin usein  sumuisia, mutta ainakin tänään sumun läpi puskee marraskuulle harvinainen ilmiö: aurinko. Mainio sää siis nukuttaa lasta parvekkeella - joskin suomalaisen mielestä kaiketi mikä tahansa sää on sopiva lapsen ulkona nukuttamiseen, kunhan pakkasta ei ole yli 30 astetta.

Olimme pojan kanssa eilen Wienissä suomalaisessa perhekerhossa, ja kuulin, että Itävallassa parvekkeella päiväuniaikaan kököttävät lastenvaunut saattavat tuoda viranomaiset ovelle. Eräs suomalainen äiti kertoi naapurinsa uhanneen, että jos tämä vielä kerran näkee lasta nukutettavan ulkona,  hän tekee lastensuojeluilmoituksen. Onneksi asumme toistaiseksi taloissa, joiden pihoilla eri kansallisuuksien toisistaan poikkeavat tavat ovat tuttu näky. Jos kiinalainen naapuri ei tunne sanaa "biojäte", olkoon meidän kummallisuutemme sitten parvekkeella nukkuva lapsi.

Perhekerhon suomalaisvanhemmat varoittelivat myös toisesta uhkaavasta vaarasta: paikallisista mummoista. Ikääntyneillä naisilla on kuulemma tapa huomautella ventovieraiden lasten pukemisesta, lasten käytöksestä tai vaikkapa siitä, onko lapsella tädin mielestä nälkä vai ei. Eräskin suomalaisäiti oli saanut kauppareissulla toistuvasti kieltäytyä vieraan Fraun tuputtamasta välipalasta. Fraun mielestä suomalaisäidin lapsella oli näet kamala nälkä. Vielä kaupan parkkipaikallakin, pakatessaan lastaan turvaistuimeen, äidille oli tullut tunne, että joku seisoo selän takana. Aavistus osui oikeaan: Frau oli tiukannut, kuinka pitkä matka perheellä mahtoi olla kotiin, ja tarjonnut lasta varten ostamaansa sämpylää matkaevääksi.

Kun ventovieras puuttuu tapaan, jolla toimimme lapsemme kanssa, suomalainen loukkaantuu verisesti, kieltäytyy näennäisen kohteliaasti neuvosta ja kaasuttaa mahdollisimman nopeasti pois paikalta. Vastaavia tilanteita varten sain kuitenkin yllättävän ohjeen. Jos kanssamatkustaja linjurissa väittää, että lapsellani on kuuma, minun kuuluu ottaa asiaan kantaa ja todeta vaikkapa, ettei pieni hiki haittaa, koska jäämme seuraavalla pysäkillä pois. Yksimielinen hymistely on kuulemma epäkohteliasta.

Kielitaidottomuuteni ansiosta välttynen itse vielä jonkin aikaa joutumasta napit vastakkain paikallisten rouvien kanssa. Ehkäpä lastensuojeluviranomaisetkin katsovat tapausta läpi sormien, kun huomaavat perheemme olevan joulupukin maasta. Niin tai näin, aion vastaisuudessakin ottaa riskin ja työntää vaunut seisomaan jokilaakson raikkaaseen aamusumuunsumuun.

Kulttuurienvälistä kaurapuuroa

Kun musiikkiopiston sinfoniaorkesteri vuonna 1999 matkusti Wieniin ja Linziin konserttimatkalle, keräsimme orkesterin matkakirjaan huomioita asioista, jotka olivat Itävallassa huonommin kuin Suomessa. Muistaakseni olimme harmistuneita muun muassa siitä, että wc-koppien ovet aukesivat sisäänpäin ja että sämpylän päällä oli suolarakeita. Suunnilleen tällaisiin pieniin yksityiskohtiin, arkisiin asioihin, huomaan tarttuvani nyt 13 vuotta myöhemmin. Erityisesti pieni raivokohtaus uhkaa ruokakaupassa asioidessa. Miksi leikkelepaketit ovat vain 80 gramman kokoisia? Miksei lähikaupassa myydä kaurahiutaleita? Mikä järki on siinä, ettei kaupassa ole ollenkaan ostoskoreja, vain isoja kärryjä, joiden ohjaileminen hyllyväleissä on mahdotonta, kun mukana on myös lastenvaunut? Ja miksi kaikessa, siis todellakin lähes kaikessa, on aivan järjettömän paljon rasvaa!

Jotain hyvääkin täällä on. Kun wieniläiset siemailevat glühweinia rennon musiikin tahdissa ihanassa museokorttelissa, suomalainen ihmettelee ihastuneena. Jos Kolmen sepän patsaalla olisi punkkuglögitarjoilu, meno muistuttaisi firman pikkujoulujen ja vapun yhdistelmää. Ainakin äkkiseltään katsottuna vaikuttaa siltä, että täällä osataan nauttia oikein.

Museokortteli on muuten kaikin tavoin upea paikka. Kolmen vuoden takaisen Wienin-matkamme ehdottomat ykköselämykset olivat Leopold-museum sekä nykytaiteen museo Mumok. Ja lapsille on kokonainen oma sisäpiha! On lasten (myös vauvojen!) museo Zoom, lasten oma teatteri, syöttötuoleista ja lattialle karanneista kuolaisista leivänmuruista päätellen varsin lapsiystävällinen kahvila sekä Kinderinfo, joka tarjoaa lapsiperheille tietoa kaikesta mahdollisesta: lasten kanssa liikkumisesta julkisessa liikenteessä, lapsille sopivista taidetapahtumista, lapsiperheen kodin turvallisuudesta... Suurkaupungin etu on juuri tämä. Helsingin kokoisessa kaupungissa lasten taide-elämyksiin erikoistunut kortteli ei taida olla realistinen haave.

Vertailunäkökulmaa on vaikea välttää, kun näköala uuden kotimaan asioihin on vielä varsin kapea. On helppo heilutella makkarapakettia lähikaupassa ja mesota, että kyllä Suomessa olisi luomukaurahiutaleita ja vielä monta eri laatua. Tai taivastella, että eiväthän suomalaiset osaisi jättää nautiskelua yhteen glögimukilliseen. Ehkä näkökulma itävaltalaiseen elämänmenoon vähitellen syvenee ja leikkeleen rasvaprosentti jää sivuseikaksi.

ps. Löysin sittenkin ne kaurahiutaleet. Olivat piilottaneet ne alahyllylle, eikä paketti ollut kilon kokoinen ja pahvinen vaan pikkuinen pussi. Mahdollinen syy hiutaleiden syrjäiseen asetteluun selvisi, kun tiedustelin itävaltalaisten suhdetta kaurapuuroon eräältä paikalliselta ja sain ensireaktioksi irvistyksiä. No, irvistelkööt vain: keittelin puuron ja soseutin sen vielä sauvasekoittimella (luit oikein - puolivuotias ei tosiaankaan siedä sattumia puurossa!), ja kyllä pojalle maistui!