Wienin Naschmarkt-tori on tunnettu ruokakojuistaan ja
ravintolapaljoudestaan. Lauantaisin sinne levittävät romu- ja aarrekasansa myös
kirpputorimyyjät. Olin päättänyt, että naarmuisia emalimukeja ja kauneuden
rajoja uhmaavia posliinilautasia oli pakko päästä hypistelemään. Meillähän on –
kunhan uusi koti löytyy – edessä muutto ilman huonekaluja ja kodin
pientavaroita, ja mikä sen järkevämpää kuin etsiä leipälautasia ja
pöytälamppuja Ikean sijaan käytetyn tavaran seasta.
Aikomus oli siis hyvä. Noniin. Sää koetteli toppatakin
kotiin jättänyttä, ja ihmispaljoudessa lastenvaunujen työnteleminen kysyi
kärsivällisyyttä. Tavaraa oli paljon: kasapäin muovikippoja, koriste-esineitä,
joiden olemassaololle on mahdoton keksiä minkäänlaista järkevää syytä, vanhoja
kaukosäätimiä, käsittämättömän rumia kukkavaaseja. Vaatteita, kenkiä, laukkuja. Myyntipöytien
takana ulkoilmakirpputorin viiman ahavoittamia kasvoja, jopa selvästi
juopuneita, ja joitakin itsevarmoina arvokkaiden retroastiastojensa vierellä
pönöttäjiä (viisi lautasta: ”yhdeksänkymmentä euroa”).
Olin kuvitellut poimivani käden käänteessä mukaan
vähintään joitakin arkeen sopivia kuppeja, kippoja ja lautasia. Joskus
vuosikymmeniä sitten perinteisellä itävaltalaisella maulla valittujen esineiden
joukosta yksinkertaista oli kuitenkin turha etsiä. Kunnes näin ne: neljä
60-luvun Iittalan juomalasia, samanlaisia kuin mökillä se yksi vihreä. Ja pöyriteltyäni laseja käsissäni, käveltyäni
jo kerran niiden luota poiskin, palattuani, neuvoteltuani hinnasta ja tehtyäni
omituiseen nilkkapituiseen turkkiin ja karvalakkiin pukeutuneen myyjärouvan
tyytyväiseksi lopputulos oli tämä: ei yhtään järkevää arkiastiaa, neljä suomalaista lasia, joita en raaski edes käyttää.
Olisinko ostanut lasit, jos olisin nähnyt ne Hietsun
kirppiksellä? Ehkä en. Mutta Nashmarktilla ne olivat kuin vieraaseen seuraan
eksyneitä maanmiehiä, ne oli pakko pelastaa. Ehkä ajattelin jo pelkän sattuman olevan riittävä syy. Kuinka hassua on, että keskeltä Wieniä löytyy jotain niin tuttua, puhumattakaan siitä, että vielä satuin huomaamaan lasit tuhansien ja tuhansien muiden esineiden joukosta. Saattaisipa joku väittää hankinnan kielivän halustani haalia ympärilleni kotimaan tavaraa. Oli miten oli: vaikkei tavara (mukamas) tee
onnelliseksi, näitä maallisia turhakkeita olen kyllä silitellyt jo monta kertaa
varsin hyvilläni.
Ps. Ja koska se vielä lasejakin rakkaampi oppi tässä
taannoin seisomaan ja kurottelemaan joka paikkaan, joudun tosissani miettimään,
missä nämä neljä silmäterää pysyisivät ehjinä!
