Yritys mennä mihin tahansa "kätevästi" puolivuotiaan lapsen kanssa osoittautuu useimmiten turhaksi. Se ei nimittäin ole kätevää. Päätin jo odotusaikana, että perheemme ei rakenna olohuoneeseen leikkikehäpoteroa, jonka rajojen ulkopuolelle jäisivät taidenäyttelyt, kahvilat ja kaupungin hulina. Ajattelin, että otamme lapsen mukaan aina, kun se vain ei ole lapsen hyvinvoinnin kannalta huono ajatus.
Pojan ollessa pienempi "lapsi mukaan ravintolaan" -sunnitelma tuntuikin toimivan. Tuttavapariskunnan kesähäissä saimme kaikessa rauhassa kasailla lautasillemme marinoituja katkarapuja noutopöydästä, kun poika katseli juhlahumua rauhallisena kuin prinsessa Estelle ristiäisissä. Vielä Itävaltaan muuttomme kynnykselläkin näin itseni vaeltelemassa Wienin taidemuseoiden suurissa kaikuisissa saleissa poika kantorepussa. No niinpä varmaan.
Viikonloppunna tutustuimme kotimme vieressä olevaan Guggin-taidemuseoon, jossa on esillä paikallista nykytaidetta. Siis yritimme tutustua. Ne kaikuisat salit osoittautuivat toden totta kaikuisiksi, ja museo-oppaan vaivaantunut katse kannoillani työntelin innosta kirkuvan pojan museosta pihalle noin kymmenen minuutin taide-elämyksen jälkeen.
Isänpäivää olimme päättäneet juhlistaa jossakin oikein perinteisessä wieniläisessä kahvilassa. Ikuisuuden vanhassa Cafe Sperlissä (vuodelta 1880!) hidas palvelu, 80-luvulta tuttu maku luonassalaatin kastikkeessa ja ympäriinsä käpsyttelevä, arviolta 90-vuotias omistajavanhus todistavat kahvilan "perinteikkyyttä". Rohkeasti Emmaljungat hankalista ja kapeista ovista sisälle siis! Ja kas, kahvilan nurkassahan oli jopa lelukori lapsiasiakkaita varten. Poika käyttäytyi kuitenkin juuri niin kuin kuusi kuukautta vanhalta sopii odottaa. Leluista viis! Totta kai hän oli enemmän kiinnostunut painavista aterimista ja isän makkara-piparjuuri-annoksesta (toden totta...mikä kahvilamenu!) ja kyllästyi kertakaikkisesti plyysisohvalla istuskeluun.
On itsestään selvää, ettei pieni lapsi ole hiirenhiljaa, eikä varsinkaan silloin, kun vanhemmat sitä toivoisivat. Sen ymmärtävät kai myös kahvilan muut asiakkaat ja taidemuseovierailijat (ainakin tiettyyn pisteeseen asti). Onkin todennäköistä, että pojan äänekkyydestä ei suinkaan kärsinyt eniten se viereisessä kahvilan pöydässä istunut rouva vaan minä itse. Huolehtimalla koko ajan siitä, häiriintyvätkö muut ihmiset, onnistun kehittämään aivan tarpeettoman stressin kahvila- ja taide-elämyksen varjostajaksi. Ehkä en siis luovuta vielä. Uudet koettelemukset julkisten paikkojen ja puolivuotiaan törmäyskurssilla odottavat taas viimeistään ensi viikonloppuna.
ps. Olimme sitäpaitsi tänään Klosterneuburgin aasialaisessa ravintolassa lounaalla, ja poika viihtyi mainiosti, kun sai jyrsiä lasinalustaa.
torstai 22. marraskuuta 2012
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Varokaa, itävaltalaismummo tulee!
Arkinen aamupäivä Klosterneuburgissa on sadunomaisen kaunis. Jokilaaksossa aamut ovat hyvin usein sumuisia, mutta ainakin tänään sumun läpi puskee marraskuulle harvinainen ilmiö: aurinko. Mainio sää siis nukuttaa lasta parvekkeella - joskin suomalaisen mielestä kaiketi mikä tahansa sää on sopiva lapsen ulkona nukuttamiseen, kunhan pakkasta ei ole yli 30 astetta.
Olimme pojan kanssa eilen Wienissä suomalaisessa perhekerhossa, ja kuulin, että Itävallassa parvekkeella päiväuniaikaan kököttävät lastenvaunut saattavat tuoda viranomaiset ovelle. Eräs suomalainen äiti kertoi naapurinsa uhanneen, että jos tämä vielä kerran näkee lasta nukutettavan ulkona, hän tekee lastensuojeluilmoituksen. Onneksi asumme toistaiseksi taloissa, joiden pihoilla eri kansallisuuksien toisistaan poikkeavat tavat ovat tuttu näky. Jos kiinalainen naapuri ei tunne sanaa "biojäte", olkoon meidän kummallisuutemme sitten parvekkeella nukkuva lapsi.
Perhekerhon suomalaisvanhemmat varoittelivat myös toisesta uhkaavasta vaarasta: paikallisista mummoista. Ikääntyneillä naisilla on kuulemma tapa huomautella ventovieraiden lasten pukemisesta, lasten käytöksestä tai vaikkapa siitä, onko lapsella tädin mielestä nälkä vai ei. Eräskin suomalaisäiti oli saanut kauppareissulla toistuvasti kieltäytyä vieraan Fraun tuputtamasta välipalasta. Fraun mielestä suomalaisäidin lapsella oli näet kamala nälkä. Vielä kaupan parkkipaikallakin, pakatessaan lastaan turvaistuimeen, äidille oli tullut tunne, että joku seisoo selän takana. Aavistus osui oikeaan: Frau oli tiukannut, kuinka pitkä matka perheellä mahtoi olla kotiin, ja tarjonnut lasta varten ostamaansa sämpylää matkaevääksi.
Kun ventovieras puuttuu tapaan, jolla toimimme lapsemme kanssa, suomalainen loukkaantuu verisesti, kieltäytyy näennäisen kohteliaasti neuvosta ja kaasuttaa mahdollisimman nopeasti pois paikalta. Vastaavia tilanteita varten sain kuitenkin yllättävän ohjeen. Jos kanssamatkustaja linjurissa väittää, että lapsellani on kuuma, minun kuuluu ottaa asiaan kantaa ja todeta vaikkapa, ettei pieni hiki haittaa, koska jäämme seuraavalla pysäkillä pois. Yksimielinen hymistely on kuulemma epäkohteliasta.
Kielitaidottomuuteni ansiosta välttynen itse vielä jonkin aikaa joutumasta napit vastakkain paikallisten rouvien kanssa. Ehkäpä lastensuojeluviranomaisetkin katsovat tapausta läpi sormien, kun huomaavat perheemme olevan joulupukin maasta. Niin tai näin, aion vastaisuudessakin ottaa riskin ja työntää vaunut seisomaan jokilaakson raikkaaseen aamusumuunsumuun.
Olimme pojan kanssa eilen Wienissä suomalaisessa perhekerhossa, ja kuulin, että Itävallassa parvekkeella päiväuniaikaan kököttävät lastenvaunut saattavat tuoda viranomaiset ovelle. Eräs suomalainen äiti kertoi naapurinsa uhanneen, että jos tämä vielä kerran näkee lasta nukutettavan ulkona, hän tekee lastensuojeluilmoituksen. Onneksi asumme toistaiseksi taloissa, joiden pihoilla eri kansallisuuksien toisistaan poikkeavat tavat ovat tuttu näky. Jos kiinalainen naapuri ei tunne sanaa "biojäte", olkoon meidän kummallisuutemme sitten parvekkeella nukkuva lapsi.
Perhekerhon suomalaisvanhemmat varoittelivat myös toisesta uhkaavasta vaarasta: paikallisista mummoista. Ikääntyneillä naisilla on kuulemma tapa huomautella ventovieraiden lasten pukemisesta, lasten käytöksestä tai vaikkapa siitä, onko lapsella tädin mielestä nälkä vai ei. Eräskin suomalaisäiti oli saanut kauppareissulla toistuvasti kieltäytyä vieraan Fraun tuputtamasta välipalasta. Fraun mielestä suomalaisäidin lapsella oli näet kamala nälkä. Vielä kaupan parkkipaikallakin, pakatessaan lastaan turvaistuimeen, äidille oli tullut tunne, että joku seisoo selän takana. Aavistus osui oikeaan: Frau oli tiukannut, kuinka pitkä matka perheellä mahtoi olla kotiin, ja tarjonnut lasta varten ostamaansa sämpylää matkaevääksi.
Kun ventovieras puuttuu tapaan, jolla toimimme lapsemme kanssa, suomalainen loukkaantuu verisesti, kieltäytyy näennäisen kohteliaasti neuvosta ja kaasuttaa mahdollisimman nopeasti pois paikalta. Vastaavia tilanteita varten sain kuitenkin yllättävän ohjeen. Jos kanssamatkustaja linjurissa väittää, että lapsellani on kuuma, minun kuuluu ottaa asiaan kantaa ja todeta vaikkapa, ettei pieni hiki haittaa, koska jäämme seuraavalla pysäkillä pois. Yksimielinen hymistely on kuulemma epäkohteliasta.
Kielitaidottomuuteni ansiosta välttynen itse vielä jonkin aikaa joutumasta napit vastakkain paikallisten rouvien kanssa. Ehkäpä lastensuojeluviranomaisetkin katsovat tapausta läpi sormien, kun huomaavat perheemme olevan joulupukin maasta. Niin tai näin, aion vastaisuudessakin ottaa riskin ja työntää vaunut seisomaan jokilaakson raikkaaseen aamusumuunsumuun.
maanantai 12. marraskuuta 2012
Kulttuurienvälistä kaurapuuroa
Kun musiikkiopiston sinfoniaorkesteri vuonna 1999 matkusti Wieniin ja Linziin konserttimatkalle, keräsimme orkesterin matkakirjaan huomioita asioista, jotka olivat Itävallassa huonommin kuin Suomessa. Muistaakseni olimme harmistuneita muun muassa siitä, että wc-koppien ovet aukesivat sisäänpäin ja että sämpylän päällä oli suolarakeita. Suunnilleen tällaisiin pieniin yksityiskohtiin, arkisiin asioihin, huomaan tarttuvani nyt 13 vuotta myöhemmin. Erityisesti pieni raivokohtaus uhkaa ruokakaupassa asioidessa. Miksi leikkelepaketit ovat vain 80 gramman kokoisia? Miksei lähikaupassa myydä kaurahiutaleita? Mikä järki on siinä, ettei kaupassa ole ollenkaan ostoskoreja, vain isoja kärryjä, joiden ohjaileminen hyllyväleissä on mahdotonta, kun mukana on myös lastenvaunut? Ja miksi kaikessa, siis todellakin lähes kaikessa, on aivan järjettömän paljon rasvaa!
Jotain hyvääkin täällä on. Kun wieniläiset siemailevat glühweinia rennon musiikin tahdissa ihanassa museokorttelissa, suomalainen ihmettelee ihastuneena. Jos Kolmen sepän patsaalla olisi punkkuglögitarjoilu, meno muistuttaisi firman pikkujoulujen ja vapun yhdistelmää. Ainakin äkkiseltään katsottuna vaikuttaa siltä, että täällä osataan nauttia oikein.
Museokortteli on muuten kaikin tavoin upea paikka. Kolmen vuoden takaisen Wienin-matkamme ehdottomat ykköselämykset olivat Leopold-museum sekä nykytaiteen museo Mumok. Ja lapsille on kokonainen oma sisäpiha! On lasten (myös vauvojen!) museo Zoom, lasten oma teatteri, syöttötuoleista ja lattialle karanneista kuolaisista leivänmuruista päätellen varsin lapsiystävällinen kahvila sekä Kinderinfo, joka tarjoaa lapsiperheille tietoa kaikesta mahdollisesta: lasten kanssa liikkumisesta julkisessa liikenteessä, lapsille sopivista taidetapahtumista, lapsiperheen kodin turvallisuudesta... Suurkaupungin etu on juuri tämä. Helsingin kokoisessa kaupungissa lasten taide-elämyksiin erikoistunut kortteli ei taida olla realistinen haave.
Vertailunäkökulmaa on vaikea välttää, kun näköala uuden kotimaan asioihin on vielä varsin kapea. On helppo heilutella makkarapakettia lähikaupassa ja mesota, että kyllä Suomessa olisi luomukaurahiutaleita ja vielä monta eri laatua. Tai taivastella, että eiväthän suomalaiset osaisi jättää nautiskelua yhteen glögimukilliseen. Ehkä näkökulma itävaltalaiseen elämänmenoon vähitellen syvenee ja leikkeleen rasvaprosentti jää sivuseikaksi.
ps. Löysin sittenkin ne kaurahiutaleet. Olivat piilottaneet ne alahyllylle, eikä paketti ollut kilon kokoinen ja pahvinen vaan pikkuinen pussi. Mahdollinen syy hiutaleiden syrjäiseen asetteluun selvisi, kun tiedustelin itävaltalaisten suhdetta kaurapuuroon eräältä paikalliselta ja sain ensireaktioksi irvistyksiä. No, irvistelkööt vain: keittelin puuron ja soseutin sen vielä sauvasekoittimella (luit oikein - puolivuotias ei tosiaankaan siedä sattumia puurossa!), ja kyllä pojalle maistui!
Jotain hyvääkin täällä on. Kun wieniläiset siemailevat glühweinia rennon musiikin tahdissa ihanassa museokorttelissa, suomalainen ihmettelee ihastuneena. Jos Kolmen sepän patsaalla olisi punkkuglögitarjoilu, meno muistuttaisi firman pikkujoulujen ja vapun yhdistelmää. Ainakin äkkiseltään katsottuna vaikuttaa siltä, että täällä osataan nauttia oikein.
Museokortteli on muuten kaikin tavoin upea paikka. Kolmen vuoden takaisen Wienin-matkamme ehdottomat ykköselämykset olivat Leopold-museum sekä nykytaiteen museo Mumok. Ja lapsille on kokonainen oma sisäpiha! On lasten (myös vauvojen!) museo Zoom, lasten oma teatteri, syöttötuoleista ja lattialle karanneista kuolaisista leivänmuruista päätellen varsin lapsiystävällinen kahvila sekä Kinderinfo, joka tarjoaa lapsiperheille tietoa kaikesta mahdollisesta: lasten kanssa liikkumisesta julkisessa liikenteessä, lapsille sopivista taidetapahtumista, lapsiperheen kodin turvallisuudesta... Suurkaupungin etu on juuri tämä. Helsingin kokoisessa kaupungissa lasten taide-elämyksiin erikoistunut kortteli ei taida olla realistinen haave.
Vertailunäkökulmaa on vaikea välttää, kun näköala uuden kotimaan asioihin on vielä varsin kapea. On helppo heilutella makkarapakettia lähikaupassa ja mesota, että kyllä Suomessa olisi luomukaurahiutaleita ja vielä monta eri laatua. Tai taivastella, että eiväthän suomalaiset osaisi jättää nautiskelua yhteen glögimukilliseen. Ehkä näkökulma itävaltalaiseen elämänmenoon vähitellen syvenee ja leikkeleen rasvaprosentti jää sivuseikaksi.
ps. Löysin sittenkin ne kaurahiutaleet. Olivat piilottaneet ne alahyllylle, eikä paketti ollut kilon kokoinen ja pahvinen vaan pikkuinen pussi. Mahdollinen syy hiutaleiden syrjäiseen asetteluun selvisi, kun tiedustelin itävaltalaisten suhdetta kaurapuuroon eräältä paikalliselta ja sain ensireaktioksi irvistyksiä. No, irvistelkööt vain: keittelin puuron ja soseutin sen vielä sauvasekoittimella (luit oikein - puolivuotias ei tosiaankaan siedä sattumia puurossa!), ja kyllä pojalle maistui!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)