Kun musiikkiopiston sinfoniaorkesteri vuonna 1999 matkusti Wieniin ja Linziin konserttimatkalle, keräsimme orkesterin matkakirjaan huomioita asioista, jotka olivat Itävallassa huonommin kuin Suomessa. Muistaakseni olimme harmistuneita muun muassa siitä, että wc-koppien ovet aukesivat sisäänpäin ja että sämpylän päällä oli suolarakeita. Suunnilleen tällaisiin pieniin yksityiskohtiin, arkisiin asioihin, huomaan tarttuvani nyt 13 vuotta myöhemmin. Erityisesti pieni raivokohtaus uhkaa ruokakaupassa asioidessa. Miksi leikkelepaketit ovat vain 80 gramman kokoisia? Miksei lähikaupassa myydä kaurahiutaleita? Mikä järki on siinä, ettei kaupassa ole ollenkaan ostoskoreja, vain isoja kärryjä, joiden ohjaileminen hyllyväleissä on mahdotonta, kun mukana on myös lastenvaunut? Ja miksi kaikessa, siis todellakin lähes kaikessa, on aivan järjettömän paljon rasvaa!
Jotain hyvääkin täällä on. Kun wieniläiset siemailevat glühweinia rennon musiikin tahdissa ihanassa museokorttelissa, suomalainen ihmettelee ihastuneena. Jos Kolmen sepän patsaalla olisi punkkuglögitarjoilu, meno muistuttaisi firman pikkujoulujen ja vapun yhdistelmää. Ainakin äkkiseltään katsottuna vaikuttaa siltä, että täällä osataan nauttia oikein.
Museokortteli on muuten kaikin tavoin upea paikka. Kolmen vuoden takaisen Wienin-matkamme ehdottomat ykköselämykset olivat Leopold-museum sekä nykytaiteen museo Mumok. Ja lapsille on kokonainen oma sisäpiha! On lasten (myös vauvojen!) museo Zoom, lasten oma teatteri, syöttötuoleista ja lattialle karanneista kuolaisista leivänmuruista päätellen varsin lapsiystävällinen kahvila sekä Kinderinfo, joka tarjoaa lapsiperheille tietoa kaikesta mahdollisesta: lasten kanssa liikkumisesta julkisessa liikenteessä, lapsille sopivista taidetapahtumista, lapsiperheen kodin turvallisuudesta... Suurkaupungin etu on juuri tämä. Helsingin kokoisessa kaupungissa lasten taide-elämyksiin erikoistunut kortteli ei taida olla realistinen haave.
Vertailunäkökulmaa on vaikea välttää, kun näköala uuden kotimaan asioihin on vielä varsin kapea. On helppo heilutella makkarapakettia lähikaupassa ja mesota, että kyllä Suomessa olisi luomukaurahiutaleita ja vielä monta eri laatua. Tai taivastella, että eiväthän suomalaiset osaisi jättää nautiskelua yhteen glögimukilliseen. Ehkä näkökulma itävaltalaiseen elämänmenoon vähitellen syvenee ja leikkeleen rasvaprosentti jää sivuseikaksi.
ps. Löysin sittenkin ne kaurahiutaleet. Olivat piilottaneet ne alahyllylle, eikä paketti ollut kilon kokoinen ja pahvinen vaan pikkuinen pussi. Mahdollinen syy hiutaleiden syrjäiseen asetteluun selvisi, kun tiedustelin itävaltalaisten suhdetta kaurapuuroon eräältä paikalliselta ja sain ensireaktioksi irvistyksiä. No, irvistelkööt vain: keittelin puuron ja soseutin sen vielä sauvasekoittimella (luit oikein - puolivuotias ei tosiaankaan siedä sattumia puurossa!), ja kyllä pojalle maistui!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti