Yritys mennä mihin tahansa "kätevästi" puolivuotiaan lapsen kanssa osoittautuu useimmiten turhaksi. Se ei nimittäin ole kätevää. Päätin jo odotusaikana, että perheemme ei rakenna olohuoneeseen leikkikehäpoteroa, jonka rajojen ulkopuolelle jäisivät taidenäyttelyt, kahvilat ja kaupungin hulina. Ajattelin, että otamme lapsen mukaan aina, kun se vain ei ole lapsen hyvinvoinnin kannalta huono ajatus.
Pojan ollessa pienempi "lapsi mukaan ravintolaan" -sunnitelma tuntuikin toimivan. Tuttavapariskunnan kesähäissä saimme kaikessa rauhassa kasailla lautasillemme marinoituja katkarapuja noutopöydästä, kun poika katseli juhlahumua rauhallisena kuin prinsessa Estelle ristiäisissä. Vielä Itävaltaan muuttomme kynnykselläkin näin itseni vaeltelemassa Wienin taidemuseoiden suurissa kaikuisissa saleissa poika kantorepussa. No niinpä varmaan.
Viikonloppunna tutustuimme kotimme vieressä olevaan Guggin-taidemuseoon, jossa on esillä paikallista nykytaidetta. Siis yritimme tutustua. Ne kaikuisat salit osoittautuivat toden totta kaikuisiksi, ja museo-oppaan vaivaantunut katse kannoillani työntelin innosta kirkuvan pojan museosta pihalle noin kymmenen minuutin taide-elämyksen jälkeen.
Isänpäivää olimme päättäneet juhlistaa jossakin oikein perinteisessä wieniläisessä kahvilassa. Ikuisuuden vanhassa Cafe Sperlissä (vuodelta 1880!) hidas palvelu, 80-luvulta tuttu maku luonassalaatin kastikkeessa ja ympäriinsä käpsyttelevä, arviolta 90-vuotias omistajavanhus todistavat kahvilan "perinteikkyyttä". Rohkeasti Emmaljungat hankalista ja kapeista ovista sisälle siis! Ja kas, kahvilan nurkassahan oli jopa lelukori lapsiasiakkaita varten. Poika käyttäytyi kuitenkin juuri niin kuin kuusi kuukautta vanhalta sopii odottaa. Leluista viis! Totta kai hän oli enemmän kiinnostunut painavista aterimista ja isän makkara-piparjuuri-annoksesta (toden totta...mikä kahvilamenu!) ja kyllästyi kertakaikkisesti plyysisohvalla istuskeluun.
On itsestään selvää, ettei pieni lapsi ole hiirenhiljaa, eikä varsinkaan silloin, kun vanhemmat sitä toivoisivat. Sen ymmärtävät kai myös kahvilan muut asiakkaat ja taidemuseovierailijat (ainakin tiettyyn pisteeseen asti). Onkin todennäköistä, että pojan äänekkyydestä ei suinkaan kärsinyt eniten se viereisessä kahvilan pöydässä istunut rouva vaan minä itse. Huolehtimalla koko ajan siitä, häiriintyvätkö muut ihmiset, onnistun kehittämään aivan tarpeettoman stressin kahvila- ja taide-elämyksen varjostajaksi. Ehkä en siis luovuta vielä. Uudet koettelemukset julkisten paikkojen ja puolivuotiaan törmäyskurssilla odottavat taas viimeistään ensi viikonloppuna.
ps. Olimme sitäpaitsi tänään Klosterneuburgin aasialaisessa ravintolassa lounaalla, ja poika viihtyi mainiosti, kun sai jyrsiä lasinalustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti